Broken

Kunhan pitää sen feikkihymyn kasvoilla ja yrittää esittää suunnilleen normaalia, kukaan ei huomaa mitään. En osaa hahmottaa vartaloani enää. Luulin että 60 kiloisena olisin paljon iloisempi ja laihempi kuin silloin joskus 68+ kg painavana. Hah! Nykyään ei edes tee mieli pitää mitään suuhunsa. Kaikki ällöttää. Ruoka tuntuu vastenmieliseltä. Oma ruma ruumis etenkin. En voi lopettaa itkemistä, vaikka se on niin turhaa. En jaksa herätä uuteen aamuun taas. Miksi? Kysyn joka aamu itseltäni uudestaan ja uudestaan, kysymys jää leijumaan ilmaan.

Mä kaipaan sua aivan mielettömän paljon. <3 Miksi en voi unohtaa sua? Haluan unohtaa, mutten pysty. Tunteet ovat liian voimakkaita. Mutta sä et välitä enää. <'3

En pysty sitten keskittymään yhtään lukiossa. En pysy kärryillä vaikka on vasta ensimmäinen viikko takana. Vaikka oikeasti yritän ymmärtää ja seurata tunneilla. Joo, EN tule selviytymään.. Missään ei oikeasti ole mitään helvetin järkeä. En osaa mitään, en ole missään hyvä. Ja sanotaan, että jokainen olisi muka jossain hyvä. Jee, mä oon poikkeus. Haha. Kunpa en olisi koskaan syntynytkään.

Ihmisillä ei muuten ole tunteita. Kun muistelen kaikkia näitä "mukavia" kommentteja painostani/ulkonäöstä jne. Miten joku voi olla niin sydämetön. Niin, jollain kun menee niin hyvin, niin luulevat että se oikeuttaa pilkkaamaan toisia, joilla ilman noita ilkeitä kommenttejakin elämä on yhtä helvettiä.

Tällä kertaa äiti ei saa ainakaan pysäyttämään mun viiltelyä ja itsetuhoisuutta. Olen siirtynyt vatsaan ja jalkoihin ja välillä käsivarsien sisäpuoliin. Heitän ruokaa pois tai syön minimaalisesti. Ei kouluruokaa. Äitiä ei onneksi kiinnosta pätkän vertaa syönkö, välillä vain katsoo aamuisin otanko jotain. Viis terveydestä. Olen muuttunut sisältäpäin aika paljon, ennen välitin terveydestäni paljon, mutta nyt kaikki tuntuu aivan samantekevältä. Haluan olla laiha. Haluan nähdä luuni, tuntea ne. Vaikka tiedänkin, että jos pääsen sinne asti, tulee kropassani olemaan paljon puutoksia ja haittapuolia..

Ei sitten sen enempää- "tavallista" jokapäiväistä angstausta, jonka takia en kirjoita blogiini usein. Sillä ajatukseni ovat suunnilleen aina samat, ei mitään järkeä postata 30 tismalleen samanlaista tekstiä kuukaudessa jne. Joo, olen säälittävä, tiedän. Mutta kenenkään ei tarvitse lukea säälittävän olennon turhia mietteitä. Jos kukaan edes lukee.

Päivän biisi: Secondhand Serenade - Your Call <3