Needless

Ei mitään voimia jäljellä. Vaikka nukkuisin 10 tuntia yössä, en pysy yhtään missään kärryillä. Koulunkäynti tuntuu älyttömän ylivoimaiselta, yksinäiset välitunnit ikuisuuden kestäviltä. Raahauduttuani vihdoin kotiin, kaadun heti sängylleni. Palelee järjettömän paljon, useat vaatekerrokset eikä kuumat juomat auta mitään. Taas tämä alkaa. Henkisesti voimaton, äiti jaksaa kysellä onko kaikki hyvin. Feikkihymy päälle, valehtelen jotain vaihtaen samalla nopeasti aihetta. Eipä ainakaan epäile mitään.

Halusin niin pyöräillä tänään auton alle, mutta muutin sittenkin mieleni. En halunnut aiheuttaa autonkuljettajalle ongelmia. Halusin hypätä sillalta, mutta ajatus siitä, etten välttämättä kuolisi siinä, vaan joutuisin pyörätuoliin loppuiäkseni tai muuta vastaavaa sai minut muuttamaan jälleen mieleni. Vihaan itseäni niin valtavan paljon, en halua elää enää päivääkään. Miks mun pitäisi elää vain vanhempieni takia, kun olen joutunut kestämään tätä suunnatonta kipua sisälläni niin kauan? En vain jaksa enää. Ruoka ei edes maistu. Vatsani ilmoittaa että pitäisi syödä, mutta voin pahoin kaikesta.

Ajattelin testata eilen uutta veistäni. Tuli nimittäin pienehkö ahdistus-/paniikkikohtaus silloin. En saanut henkeä kunnolla, tärisin vain lattialla, itkin hysteerisesti musiikki pauhaen taustalla, ettei äiti epäilisi mitään. Säikähdin oikeastaan, kun verta alkoi valua todella paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Enkä saanut verenvuotoa aluksi millään loppumaan. Tavallaan todella vapauttava tunne pitkästä aikaa. Sain ajatukseni edes hetkeksi muualle. Hakkasin kättäni niin kovaa kuin vain pystyin siihen asti, kun se alkoi tärisemään oudosti. Mutta mä en ansaitse mitään muuta kuin kipua, ja sitähän minä saankin. Kaikki ovat minua parempia, vain minä olen tällainen outo, joka ei kuulu mihinkään ja jota ei oteta mihinkään mukaan. Olen näkymätän kaikille.

Ensimmäistä kertaa loman jälkeen katseemme kohtasivat. Aika tuntui loputtomalta, vaikka hetki kesti vain muutaman sekunnin. Kumpikaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Kaipa hän ei tarvitse minua enää, ei todellakaan tarvitse. Kaikki sanat, kaikki lupaukset, kaikki ihana viettämämme aika oli kaikki valhetta. Ei hän koskaan edes välittänyt musta. Halusin niin kysyä häneltä miksei hän enää puhu minulle. Mutta en nähnyt tarvetta siihen. Emme ole väleissä enää, koska en merkitse hänelle enää mitään. Eihän hän muuten olisi jättänyt mua yksin ja lopettanut yhteyden pitämisen. Mulla on niin ikävä häntä, hän on tärkein ihminen mulle edelleen.

Tulisko joku ihana ihminen päästämään mut pois tästä helvetistä =tappamaan mut? <3